Peruskoulut tai oppilaitokset eivät loikkaa digiloikkaa ilman tietokoneita

Olen seurannut tiiviisti reilut kymmenen vuotta koulumaailmassa tietokoneiden tuloa oppilaiden käyttöön ja opetuksessa käytettävien ohjelmistojen kehitystä. Samalla olen kouluttanut tuhansittain opettajia digimaailman syvyyksiin eri kouluasteilla. Peruskoulussa oppilaiden on vaikea ottaa sitä kuuluisaa digiloikkaa, jos kouluissa ei ole riittävästi laitteita eli tietokoneita. Opetusministeriö ja Opetushallitus ovat viime vuosina satsanneet rahaa opettajien kouluttamiseen, mutta missä rahat laitteiden hankintaan ovat. Tällä hetkellä jokainen kunta ja kaupunki yrittää koota laitteisiin rahaa eri nurkista, mutta sitä ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Tällä kirjoituksella en tarkoita sitä, että se laite olisi itseisarvo opetuksessa. Sen laitteen pitäisi olla oppilaan väline siinä missä kynä ja vihko, jolloin sen voisi ottaa käyttöön luontevasti tarvittaessa. Nyt tilanne voi olla esimerkiksi sellainen, että 400 oppilaan koulussa on vaikka 40 laitetta, joita luokat varailevat vuorotellen. Tietty luokka saattaa saada laitteet käyttöönsä muutaman kerran lukukauden aikana. Siinä ei pääse toteutumaan minkäänlaista digiloikkaa.

Opettajien tietotekninen taitotaso on kehittymään päin vuosi vuodelta, mutta jos ei ole laitteita, niin taitojen hyödyntäminen oppilaiden kanssa jää haaveeksi ja taidot eivät siirry oppilaille. Tällä hetkellä laitteisiin ei ole osoitettu minkäänlaista määrärahaa valtion taholta. Kuten edellä kerroin, niin laitteita hankitaan kuntien pienistä varoista tai sitten niitä hankitaan erilaisien hankkeiden rahoituksilla. Eihän asia saisi olla näin, jos Suomi aikoo olla opetuksen mallimaa ja maa, joka hyödyntää opetuksessa tietotekniikkaa mallikelpoisesti.

Mikä tähän ratkaisuksi? Opetusministeriön ja Opetushallituksen pitäisi osoittaa kunnille rahoitus laitteita varten. Laitteiden hankinta täytyisi suunnitella niin, että vaikka kaikki vuosiluokalla neljä olevat saisivat kunnassa henkilökohtaiset laitteet. Seuraavana vuonna uudet neljäsluokkalaiset ja sitä seuraavana vuonna jälleen neljäsluokkalaiset. Näin ollen laitteet olisivat neljäs-, viides- ja kuudesluokkalaisilla kolmessa vuodessa. Kun nämä kuudesluokkalaisilla olleet laitteet sitten aikanaan tulevat kolme vuotta vanhoiksi, niin ne menisivät vaihtoon ja seuraavat neljäsluokkalaiset saisivat uudet laitteet. Kyseessä olisi kolmen vuoden kierto laitteilla. Saman kolmivuotisen kierron voisi toteuttaa myös yläkoulun osalta samaan aikaan. Kolmessa vuodessa laite vanhenee jo teknisesti teknisen kehityksen edetessä. Myös sen parhaimmat elinvuodet on sinä aikana nähty.

Tässä on esimerkkiehdotus, jota mallikkaasti jotkin Suomen kunnat tai kaupungit toteuttavat niukilla rahavaroilla. Toki tämä tuo mukanaan muitakin ulottuvuuksia kuin pelkän laiteiden hankinnan. Mukaan tulee miettiä mm. huolto- ja ylläpitotoimet. Edellä kuvattu on yksinkertaistettu kertomus ja malli asiasta. Miksi valtio Opetusministeriön ja Opetushallituksen kautta ei satsaa oppilaiden laitteisiin yhtään minkäänlaisilla rahoituksilla? Nyt kunnat ja kaupungit ottavat rahat laitteisiin kuka mistäkin, säästäen sitten jostakin toisesta kohdasta. Olisi selkeää, jos valtio ohjaisi tähän määrätyn summan kunnan koon mukaan ja kaikki hankkisivat laitteet sillä rahoituksella oppilailleen. Tiedän, että tämä ei ole ilmainen ehdotus ja on tietenkin pois jostakin muusta valtion rahoituksesta. Kuitenkaan me emme millään muulla tavalla vie lastemme tietoteknisiä taitoja eteenpäin kouluissa. Kun jokaisella oppilaalla on oma laite käytössä, kuten kynä ja vihko, niin sitten voimme alkaa puhua mahdollisesta digiloikan ottamisesta oppilaiden kanssa. Tätä ennen asia on kaunista sanahelinää. Tämä asia nousee esille jokaisessa Suomen kunnassa ja kaupungissa. Näen ja olen nähnyt todella hyvän kattauksen Suomen kokonaistilanteesta vuosien varrella. Niin ja oppilaat, he eivät ole diginatiiveja, vaikka joskus on niinkin väitetty.